Olin katsellut Rinna Saramäen kirjaa Hyvän mielen vaatekaappi muutaman kerran sillä silmällä, koska olen kiinnostunut vaatteiden ympäristövaikutuksista. Takakansiteksti lupasi tiukkaa asiaa, mutta kirjan ulkoasu oli kuin suoraan barbien maailmasta. Viesti oli ristiriitainen, mutta taivuin lopulta ostamaan kirjan, kun netistä alkoi löytyä sitä ylistäviä arvioita.
Kirja on jaettu kahteen pääosioon, joista ensimmäinen käsittelee lyhyesti ja suhteellisen yleisellä tasolla vaateteollisuuteen liittyviä eettisiä ja ympäristöongelmia. Toisessa osiossa Saramäki antaa vihjeitä oman vaatekaapin muuttamiseksi "hyvän mielen vaatekaapiksi".
Kirjailija odottaa lukijan olevan halpiskauppoja kiertävä heräteshoppailija, joka on täyttänyt vaatekaappinsa hetken huumassa hankituilla sekundaräteillä. Kirjan minäkertoja on puolestaan vahvoin mielipiten varustettu parannuksen tehnyt himoshoppaaja, nykyinen vaatteiden rakastaja. Kerrontatyyli on tuttavallinen ja henkilökohtainen ja mielipidevaikuttaminen ekotehokkuusajattelun puolesta tehdään taitavasti asettumalla samalle tasolle lukijan kanssa. Pidän kertojarakennetta erittäin hyvin valittuna, sillä se varmasti auttaa tavoittamaan sellaisia lukijoita, jotka eivät tavallisesti jaksa ottaa selvää eettisyys- tai ekologisuuskysymyksistä. Sen sijaan henkilökohtaisella tasolla tunsin itseni ulkopuoliseksi kirjaa lukiessani, sillä en ole koskaan ollut ahkera heräteshoppailija. Tavallisesti pähkäilen jokaista ostosta pitkiä aikoja, ja kun lopulta pääsen kauppaan asti, alkaa armoton rankkausprosessi, joka usein päätyy siihen, että lykkään hankintaa odottamaan täydellisen tuotteen löytymistä. Vaatteiden osalta heräteostokset tyssäävät yleensä viimeistään sovituskopissa, sillä pidän tyköistuvista vaatteista, mutta kroppani ei vastaa useimpien valmistajien mitoituksia, joten hyvä jos yksi kymmenestä sovittamastani vaatteesta on edes jollain tapaa istuva. Vierauden tunteen kruunasi jatkuva mekkojen fiilistely, johon en osannut lainkaan samaistua. Yleensä mekkoon pukeutuminen tarkoittaa minulle jäykkää pönötystä ja lempivaatteeni on pikemminkin pehmeä ja rento huppari, joka päällä voi rönöttää mukavasti sohvalla ja neuloa sukkaa. Sen sijaan kirjan huumori osui ja upposi, ja etenkin Saramäen avoin kirje vaatevalmistajille oli hykerryttävää luettavaa ("Minä lakkaan ostamasta mitään vaatteita, minä mökötän! Kyllä te sitten kadutte, kun huomaatte, että se Rinna joka ennen aina luuhasi vaatekaupoissanne, istua nököttää kotonaan säkki päällään mutta hirveän rahakasan keskellä.").
Saramäki käsittelee tiukassa vähän reilun 60 sivun paketissa massavaateteollisuuden nykyisen liiketoimintamallin, vaatteiden tuotantoketjun ja arvonmuodostuksen, sekä edellisiin sidoksissa olevat eettiset ja ympäristöongelmat. Sopivassa kohdin ja harkitusti annostellen esitellyt numerotiedot ovat mielenkiintoisia (tiesitkö, että vuosittain tuotetaan noin 10 vaatetta per maapallon asukas?), masentavia (bangladeshiläisen ompelijan palkka yhden t-paidan ompelusta on noin 4 senttiä) ja herättäviä (saman bangladeshiläisen ompelijan palkan nostaminen eettisesti kestävälle minimitasolle maksaisi vain noin kaksi ja puoli euroa per paita, mutta yhtiöiden voitontavoittelu ajaa tällaisten toisarvoisten seikkojen yli). Kaiken kaikkiaan osin jo tuttua, mutta ehdottoman koukuttavaa luettavaa. Tietoa, joka jokaisen modernin ajattelevan kansalaisen pitäisi vaateostoksilla muistaa. Kirjan ensimmäinen osio voisikin olla hyvää aineistoa esimerkiksi yläkoulujen yhteiskuntaopin tunneille.
Kirjan toinen osio onkin sitten kevyempi ja lukijan oman vaatekaapin muutokseen painottuvaa sparrausta ja neuvontaa. Sisältö on silti kunnianhimoinen: Saramäki kahlaa läpi vaatteiden hankintaan liittyviä tyylikysymyksiä, tarpeiden kartoittamistekniikoita, budjetin laatimista, ostamisen vaihtoehtoja, vaatekaapin selkeyttämistä, laadun tunnistamista ja vaatehuoltoa. Itselleni ei ihan selvinnyt, miten vaatekaapin olemassa olevan sisällön vähentäminen tai uudelleenjärjestely auttaisi globaaleihin vaateteollisuuden ongelmiin, mutta tuleviin ostoihin liittyvät neuvot allekirjoitan lähes varauksetta. Koin jopa pientä sielujen sympatiaa, kun Saramäki antoi lukijoille neuvoja akryylin ostamisen suhteen ("Vaikka akryylipitoinen neule näyttäisi kaupassa kuinka somalta ja hauskalta, kohta se muistuttaa petolinnun pesää"), sekä kertoi mielipiteensä tuunaamisesta. Ohjeet ja pohdinta olivat inspiroivia ja saivat miettimään oman vaatekaapin sisältöä kriittisesti. Kaivoin oikein tietokoneen esiin ja listasin kaikki omistamani vaatteet, todennäköisen ostovuoden ja muutamia muistiinpanoja. Huomasin, että omistan mm. 31 paria villasukkia ja 36 neulepaitaa tai -takkia, mutta en ensimmäistäkään kunnollista mustaa kotelomekkoa. Kirjan mukaan vaatteiden tulisi kestää ainakin 5 vuotta, alusvaatteita lukuun ottamatta, ja ilokseni huomasinkin, että moni kaappieni aarre on ollut käytössä jopa tupla-ajan. Sen sijaan en muista että yhdetkään jatkuvassa käytössä olevat farkut olisivat viettäneet kaapissani niin pitkää aikaa.
Jos jostain kirjaa pitää moittia, niin mainitsen, että olisin kaivannut konkreettisempia neuvoja siitä miten valita vaatteita, joita voi muodistaa, sekä vinkkejä käytännön muodistamishommiin. Toinen kritiikin paikka liittyy kainalolappuihin; Saramäen mukaan vanhan mallin mukaiset kainalolaput ovat ällöttäviä ja tilalle olisi hyvä saada kertakäyttöisiä hienimijöitä. Jos yksi kirjan tavoitteista on auttaa vähentämään vaatejätettä, kertakäyttösiteiden tapaisten kainalolappujen idean esittely on mielestäni ristiriidassa alkuperäisen tavoitteen kanssa. Sitäpaitsi puuvillaisia perinteisiä kainalolappuja voi pestä tasan niin usein kuin oma hygieniakäsitys vaatii, eikä niiden tarvitse antaa muuttua miksikään aromipesiksi.
Loppukaneettina totean, että jos kaipaat uusia näkökulmia oman vaatekaappisi sisältöön, päivittämiseen tai pitkän tähtäimen kehittämiseen ja ylläpitoon, kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ainakin inspiroiduin, ja aion yrittää pitää entistä parempaa huolta vaatteistani.
Kirjailija odottaa lukijan olevan halpiskauppoja kiertävä heräteshoppailija, joka on täyttänyt vaatekaappinsa hetken huumassa hankituilla sekundaräteillä. Kirjan minäkertoja on puolestaan vahvoin mielipiten varustettu parannuksen tehnyt himoshoppaaja, nykyinen vaatteiden rakastaja. Kerrontatyyli on tuttavallinen ja henkilökohtainen ja mielipidevaikuttaminen ekotehokkuusajattelun puolesta tehdään taitavasti asettumalla samalle tasolle lukijan kanssa. Pidän kertojarakennetta erittäin hyvin valittuna, sillä se varmasti auttaa tavoittamaan sellaisia lukijoita, jotka eivät tavallisesti jaksa ottaa selvää eettisyys- tai ekologisuuskysymyksistä. Sen sijaan henkilökohtaisella tasolla tunsin itseni ulkopuoliseksi kirjaa lukiessani, sillä en ole koskaan ollut ahkera heräteshoppailija. Tavallisesti pähkäilen jokaista ostosta pitkiä aikoja, ja kun lopulta pääsen kauppaan asti, alkaa armoton rankkausprosessi, joka usein päätyy siihen, että lykkään hankintaa odottamaan täydellisen tuotteen löytymistä. Vaatteiden osalta heräteostokset tyssäävät yleensä viimeistään sovituskopissa, sillä pidän tyköistuvista vaatteista, mutta kroppani ei vastaa useimpien valmistajien mitoituksia, joten hyvä jos yksi kymmenestä sovittamastani vaatteesta on edes jollain tapaa istuva. Vierauden tunteen kruunasi jatkuva mekkojen fiilistely, johon en osannut lainkaan samaistua. Yleensä mekkoon pukeutuminen tarkoittaa minulle jäykkää pönötystä ja lempivaatteeni on pikemminkin pehmeä ja rento huppari, joka päällä voi rönöttää mukavasti sohvalla ja neuloa sukkaa. Sen sijaan kirjan huumori osui ja upposi, ja etenkin Saramäen avoin kirje vaatevalmistajille oli hykerryttävää luettavaa ("Minä lakkaan ostamasta mitään vaatteita, minä mökötän! Kyllä te sitten kadutte, kun huomaatte, että se Rinna joka ennen aina luuhasi vaatekaupoissanne, istua nököttää kotonaan säkki päällään mutta hirveän rahakasan keskellä.").
Saramäki käsittelee tiukassa vähän reilun 60 sivun paketissa massavaateteollisuuden nykyisen liiketoimintamallin, vaatteiden tuotantoketjun ja arvonmuodostuksen, sekä edellisiin sidoksissa olevat eettiset ja ympäristöongelmat. Sopivassa kohdin ja harkitusti annostellen esitellyt numerotiedot ovat mielenkiintoisia (tiesitkö, että vuosittain tuotetaan noin 10 vaatetta per maapallon asukas?), masentavia (bangladeshiläisen ompelijan palkka yhden t-paidan ompelusta on noin 4 senttiä) ja herättäviä (saman bangladeshiläisen ompelijan palkan nostaminen eettisesti kestävälle minimitasolle maksaisi vain noin kaksi ja puoli euroa per paita, mutta yhtiöiden voitontavoittelu ajaa tällaisten toisarvoisten seikkojen yli). Kaiken kaikkiaan osin jo tuttua, mutta ehdottoman koukuttavaa luettavaa. Tietoa, joka jokaisen modernin ajattelevan kansalaisen pitäisi vaateostoksilla muistaa. Kirjan ensimmäinen osio voisikin olla hyvää aineistoa esimerkiksi yläkoulujen yhteiskuntaopin tunneille.
Kirjan toinen osio onkin sitten kevyempi ja lukijan oman vaatekaapin muutokseen painottuvaa sparrausta ja neuvontaa. Sisältö on silti kunnianhimoinen: Saramäki kahlaa läpi vaatteiden hankintaan liittyviä tyylikysymyksiä, tarpeiden kartoittamistekniikoita, budjetin laatimista, ostamisen vaihtoehtoja, vaatekaapin selkeyttämistä, laadun tunnistamista ja vaatehuoltoa. Itselleni ei ihan selvinnyt, miten vaatekaapin olemassa olevan sisällön vähentäminen tai uudelleenjärjestely auttaisi globaaleihin vaateteollisuuden ongelmiin, mutta tuleviin ostoihin liittyvät neuvot allekirjoitan lähes varauksetta. Koin jopa pientä sielujen sympatiaa, kun Saramäki antoi lukijoille neuvoja akryylin ostamisen suhteen ("Vaikka akryylipitoinen neule näyttäisi kaupassa kuinka somalta ja hauskalta, kohta se muistuttaa petolinnun pesää"), sekä kertoi mielipiteensä tuunaamisesta. Ohjeet ja pohdinta olivat inspiroivia ja saivat miettimään oman vaatekaapin sisältöä kriittisesti. Kaivoin oikein tietokoneen esiin ja listasin kaikki omistamani vaatteet, todennäköisen ostovuoden ja muutamia muistiinpanoja. Huomasin, että omistan mm. 31 paria villasukkia ja 36 neulepaitaa tai -takkia, mutta en ensimmäistäkään kunnollista mustaa kotelomekkoa. Kirjan mukaan vaatteiden tulisi kestää ainakin 5 vuotta, alusvaatteita lukuun ottamatta, ja ilokseni huomasinkin, että moni kaappieni aarre on ollut käytössä jopa tupla-ajan. Sen sijaan en muista että yhdetkään jatkuvassa käytössä olevat farkut olisivat viettäneet kaapissani niin pitkää aikaa.
Jos jostain kirjaa pitää moittia, niin mainitsen, että olisin kaivannut konkreettisempia neuvoja siitä miten valita vaatteita, joita voi muodistaa, sekä vinkkejä käytännön muodistamishommiin. Toinen kritiikin paikka liittyy kainalolappuihin; Saramäen mukaan vanhan mallin mukaiset kainalolaput ovat ällöttäviä ja tilalle olisi hyvä saada kertakäyttöisiä hienimijöitä. Jos yksi kirjan tavoitteista on auttaa vähentämään vaatejätettä, kertakäyttösiteiden tapaisten kainalolappujen idean esittely on mielestäni ristiriidassa alkuperäisen tavoitteen kanssa. Sitäpaitsi puuvillaisia perinteisiä kainalolappuja voi pestä tasan niin usein kuin oma hygieniakäsitys vaatii, eikä niiden tarvitse antaa muuttua miksikään aromipesiksi.
Loppukaneettina totean, että jos kaipaat uusia näkökulmia oman vaatekaappisi sisältöön, päivittämiseen tai pitkän tähtäimen kehittämiseen ja ylläpitoon, kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Itse ainakin inspiroiduin, ja aion yrittää pitää entistä parempaa huolta vaatteistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti